21. marraskuuta 2018

Aalloilla

En ole jaksanut taaskaan kirjoittaa kuukausiin. Olemme lipuneet laineiden mukana koko syksyn. Aina aallonpohjasta kohti hetkellistä aallonharjaa ja helpotusta, kunnes elämä on vienyt vinhaa vauhtia meitä pohjaa kohti. Ompa käyty ihan pinnankin alla, mutta lopulta edes päänsä on saanut vedenpinnan yläpuolelle. Kuka näitä aaltoja nostattaa?

Tiina on sairastanut koko ajan. On ollut kovaa flunssaa, enterorokkoa, virustauteja ja pahimpana mononukleoosi, jonka jälkimainingeissa mennään edelleen. Kuumetta oli yhteensä viiden viikon ajan. Ensimmäiset 3vk oli yhtäjaksoista kovaa kuumetta, mutta sitten tauti alkoi hellittää. Yli 2vk Tiina oli 39-40,4 asteen kuumeessa. Leukemian lääkityskin ajettiin alas. Pieni keho oli kovilla. Sairaalareissuilta ei ole vältytty ja osastollakin on käyty mutka. Onneksi rokko oli entero, eikä vesirokko. Nyt irtoavat sitten kynnet, mikä oli täysin uusi tieto ja kokemus. Kaikkea se entero näin parin kk jälkeenkin aiheuttaa.

Haastavaa tämä puhelimella päivittäminen, mutta pöytäkone on taas rikki. On tehnyt mieli jo niin kauan kirjoittaa, joten en enää jaksanut odottaa. Täällä naputtelen pimeässä huoneessa. Yläkerrasta kuuluu askelia, mutta meillä on täysi hiljaisuus. Muutimme edullisempaan asuntoon viikko sitten. Luhtitaloon, oikein nättiin ja kivaan asuntoon. Ehkä ensi vuonna voisi yrittää hiukan säästää. Kaikki riippuu toki kaikesta.

Tyttöjen hoito vanhassa hoitopaikassa loppui vasta aivan yllättäen. Oli tosi surullista, kun asiat menivät näin. Influenssarokotushan on jokaisen henk.koht. asia, mutta valitettavasti Tiinaa ei mielellään rokottamaton hoitaja voi hoitaa. Siinä sitten peräännyttiin, jälleen väistettiin pakon edessä ja nyt olen tyttöjen kanssa sitten kotona. Toivottavasti uusi hoitopaikka pian löytyisi, niin voisin itsekin poistua kotoa. Näiden vuosien jälkeen kaipaan jo kodin ulkopuolista toimintaa. Elämä on ollut tätä samaa niin kauan. Pelkoa, ahdistusta ja turvattomuutta. Koskaan ei huomisesta tiedä.

Mietin tätä läpikäytyä, pian 2,5 vuoden matkaa. Sen koukeroita, yllätyksiä ja käänteitä. Mitä kaikkea se on opettanut, saanut huomaamaan ja oivaltamaan. Kuka on vierellä kulkenut, kuka lähtenyt eri suuntaan elämästämme. Kaiken tämän olemme kestäneet. Murtuneet, yhteen jälleen hitsautuneet ja taas särkyneet. Liiman päälle on sivelty uutta liimaa, uskoa, rakkautta ja toivoakin. Pelko on repinyt, mutta eheydytty on lopulta. Me vanhemmat olemme tämän jaksaneet. Pikkusisarkin on saatu pidettyä pinnalla halauksin, sanoin ja suukoin. Perusteellista asioiden selittämistä ja ikätasoista keskustelua. Niin labrapäivät, sairaalareissut ja lääkkeet on saatu kuin taiottua normasleiksi. Pieni lapsi ei kyseenalaista, epäile tai arvostele. "Siskoa pistetään, sisko ei aina syö, siskon jalkoihin tekee pipiä. Sitten otetaan pamol f ja pian Tiinan olo helpottaa" tietää pikkusisko. Kun pistäminen sattuu, Tiina panikoi, huutaa ja itkee sydänpohjiaan myöten padottua pelkoa, tulee Sinja viereen ja silittää liian hoikkaa siskon jalkaa. "Älä pelkää, kohta helpottaa. Hyvä Tiina. Oot reipas!" sanoo tomera kolme vuotias pikkutyttö ja äiti saa jälleen ihmetellä. Ja niellä kyyneleitä. Noin pieni, noin reipas. Millainen perhe me ollaankaan.

"Mun täytyy käydä lääkärissä, että en tuu uudestaan kipeäksi" sanoo Tiina yllättäen sohvalla istuessaan. Ilme on vakava, viisas ja päättäväinen. Nyökkään ja hymyilen. "Sitte mun ei tarvi enää syödä lääkkeitä ja ottaa cvk:ta! Se paha pöpö ei tuu takaisin!" sanoo Tiina iloisena, mutta näen syvemmälle. Silmien takana häilyy pelko. Epävarmuuden peikko. Niin usein on saanut olla kotona ja yhtäkkiä korkea kuume on ajanut koko porukan Ouluun. Aina se pelko kanyylinlaitosta on läsnä. Mitä jos joutuukin leikkaussaliin? Tai käsivarteen pistetään? Entä jos äiti taas itkee? Siirryn sohvalle, halaan ja kerron, ettei meillä ole hätää. Se pöpö on pois, kun lääkkeitä on syöty. Pian lääkkeet lopetetaan ja sitten pidetään juhlat! "Hii! Hih hih jeejee! Ja syyään kakkua!" hihkuu helpottunut lapsi ja huokaisee lopuksi onnellisena. Jälleen kerran käyty keskestelu kevensi oloa. Tuntuu kivalle kuulla kaikki aina välillä uudestaan. Ettei mikään vain ole päässyt varkain muuttumaan.

Olohuoneeseen lankeaa auringonvalo lämpimänä hehkuna. Ikkunassa roikkuva kristalli heijastaa kymmeniä, kimaltavia pilkkuja seiniin, lattiaan ja niistä innostuneisiin lapsiin. Tytöt pomppivat, yrittävät pyydystää valossa leijailevaa pölyä. Sinjan korvapuustista tahmainen sormenpää tökkii kimaltavia heijastuksia. Sateenkaaren värisiä ja kauniita. "Nää on taikaa! Laita kristalli tanssimaan!" pyytää lapsi silmät säihkyen. Laitan kristallin liikkumaan ja riemukkaat kiljahdukset alkavat. Tekee mieli pyytää hiljaisempaa ääntä, mutten henno. Juon vain kahviani ja mietin, kuinka pieni voikaan olla suurta. Kuinka paljon iloa lapsi pystyy näkemään! Pienistä pisaroista kasvaa päivän mittaan ilojen meri.

Tiina on kyykyssä ja katselee lattialla olevia kyniä. Sinja siirtyy lattialle vatsalleen ja alkaa värittää kuvaa. Tiina keinuu kyykyssä, on mietteliäs. Katson kaarevaa selkää, paidan läpi näkyviä selkänikamia ja lapaluita. Havahdun Tiinan kysymyksiin. "Äiti, mitä sinä mietit? Mitä tulee, kun sekoittaa ruskeaa ja vihreää väriä?" Väistän ensimmäisen kysymyksen ovelasti ja vastaan vain, että "ehkä hiukan tummempaa ja kylmempää ruskeaa". Vastaus oli riittävä ja tyttö siirtyy siskonsa viereen värittämään.

Tiinan viimeinen sytostaattipilleri vilahtaa kurkusta alas 23.12, eli vain kuukauden päästä. Jotain tuolle päivälle aion suunnitella. Se on niin ainutlaatuinen. Päivä nro 913, jos oikein laskin. Sen jälkeen voimme aloittaa päivästä numero yksi. Sitä päivää me odotamme vielä kuukauden. Niin lähellä, niin lähellä..


















Välissä on muutama maalattu lautanen. Ostin värit ja pensselit. Aloin kokeilla ja hullaannuin täysin. Ihanaa hommaa! Rentouttavaa ja mukavaa. Niinpä pidän itse itselleni taideterapiaa.

Mukavaa joulunodotusta!

31. elokuuta 2018

MRI-tulokset

Harmillisesti mun tietokone otti ja meni rikki, joten puhelimella kokeilen naputtaa tuloksista lyhyehkösti, kun lupasin. Ne tosiaan tulivat keskiviikkona lääkätin soittamana.

Tiinan luustossa oli jalkojen osalta niitä pelättyjä muutoksia, eli nekroosia (luukuoliota), mutta onneksi vain 2-luokan/asteen sellaisia. Ne luokitellaan luokkiin/asteisiin numeroilla 1-5 ykkösen ollessa lievin ja vitosen pahin. Lievimmät muutokset kroppa yleensä parantaa itse ja nyt toivommeksin, että Tiinankin muutokset katoavat lääkityksen loputtua, kun aika tekee tehtävänsä. Kuvaukset uusitaan luultavasti ensi vuoden alussa. Nämä muutokset eivät siis ole olleet syynä rajuihin jalkojen kipuihin. Ne johtuvat siis mahdollisesti kasvupyrähdyksestä, mikä on lohdullinen asia. Toivotaan, että kivut pysyvät hallinnassa jatkossakin. :)



Tähän loppuun kuva Tinttarasta labrassa. Reipas ja iloinen tyttö lähtee innokkaana labraan joka viikko. <3

Kirjoittelen taas, kun jossain välissä saan koneen toimimaan ja uuden virtalähteen kärähtäneen tilalle. Hyvää alkavaa syksyä toivottelen näin kesän viimeisenä päivänä! :)

7. elokuuta 2018

Ponnistaen pintaan ja takaisin

Syvällä vedessä on aavemainen hiljaisuus. Kuulen oman sykkeeni, jokaisen nielaisuni ja virta vie kyyneleet, kuin niitä ei olisikaan. Olen turta. Tunnen kylmää ja kuumaa, mutten tiedä, kumpi on tunteista oikea. Kananlihalla oleva ihoni värisee, laitan silmät kiinni. Olenko olemassa, jos en enää niitä avaa? Saanko olla ikuisesti pohjassa ja unohtaa kaiken? Katsomatta taakseni, katsomatta eteeni. Tuntematta pintaa ja näkemättä valoa. Voinko jäädä tähän?

Sydämessä tuntuu paino. Se painaa ja sattuu, kuin tuhat tikaria. Se on pohjatonta huolta elämästä ja siitä selviytymisestä. Surua, häpeää ja toivottomuutta. Paino siirtyy sydämestä jokaiseen jäseneen. Kädet eivät jaksa tehdä mitään, jalat eivät kanna grammaakaan. Elämä kuitenkin pakottaa suuntaamaan katseen taas ylöspäin. Onko pinta tuolla suunnassa? Ponnistan pohjasta kohti pintaa, kuin kone. Miettimättä sen enempää ymmärrän kuitenkin, että tänne en voi jäädä. Syvällä pimeässä on niin hiljaista ja rauhallista. Sieltä on vaikea jaksaa ponnistaa. Sinne haluaa jäädä ja sieltä haluaa lähteä. Mutta minä ponnistan. Kauhon vettä viimeisillä voimillani, potkin ja sinnittelen. Valo alkaa kajastaa ylläni. Erotan auringon valon väreilevänä aaltojen pinnalla. Vielä vähän. Jaksa vielä vähän, ajattelen. Muutama veto ja nousen pintaan pärskähtäen, happea haukkoen. Aurinko häikäisee ja muistuttaa elämästä. Jään pinnalle kellumaan. Kellun siis sittenkin.

Miltä masentuneisuus tuntuu? Kutakuinkin tuolta. Pinnistelen kohti pintaa ja viimein olen valmis nousemaan sängystä ylös. Miten raskasta voikaan olla nousta jaloilleen? Ihan vain sohvalta, sängystä tai vaikkapa tuolilta. Vessaan kävelykin on työn ja tuskan takana. Kun ei vain jaksa. Jos lapsi pyytää, tarvitsee, kaipaa tai haluaa jotain, teen sen salama. Teen sen puhtaasti sydämestä ja halusta, rakkaudesta. Kun kyse on muista, teen mitä tarvitsee ja välillä enemmänkin. Välillä olen aito, iloinenkin oma itseni, välillä joudun muuntautumaan joksikin koneen tapaiseksi äidiksi. Silloin äiti on kuori ja tekee kyllä, mutta ei ole täysin läsnä. Yksin kotona kotityöt hoituvat tässä tilassa useinkin. Mieluummin kuori, kuin ei ollenkaan. Niin se on, ajattelen usein. Joku päivä kuoren alle muuttaa taas pysyvästi äiti. Sinne äiti kuuluu. Kehonsa herraksi, sydämeksi ja ajatuksiksi. Sitten äiti voi olla mukana aina asioissa, omana itsenään. Kuka edes haluaisi olla pelkkä kuori, kun voisi olla täynnä minuuttaan ja elämää? Tuskin kukaan.

Kuten kerroin, en voi kovin vahvasti. Yllätin itseni täysin, kun viimein sain aikaiseksi kirjautua tänne ja kirjoittaa. Sen verran olen velkaa teille, jotka vielä jaksatte käydä kurkkimassa. Tinttaran vointi on kiinnostanut kymmeniä teistä ja nyt siirrynkin ilman aasinsiltoja suoraan häneen, pieneen Tinttaraiseen. <3

Tiina voi hyvin. Paino on alkanut kivuta ylöspäin ja -11% alipainosta on päästy -6% paikkeille, joten tyytyväinen voi olla ja hymyyn on isosti syytä! Tiinan migreenit ovat taas vähentyneet ja pahoinvointi helpottanut. Jalka- ja käsikipuja on lähes päivittäin, mutta harvemmin tarvitaan vahvoja kipulääkkeitä. Jalkojen virheasentoon on puututtu ja fyssari suositteli teetettyjä tukipohjallisia. Ylivieskan kaupunki oli onneksi samaa mieltä ja saimme maksusitoumuksen niihin. Ne ovat tänään valmistuneet ja pian pääsemme niitä kokeilemaan. Jalat ovat tavallaan lysyssä nilkkojen kohdalta notkottaen sisäänpäin ja pohjallisten olisi tarkoitus tukea jalkoja kohti normaalia asentoa. Loppukuusta lähdemme Oyssiin jalkojen MRI-kuvaukseen, jotta nähdään todellinen tilanne. Luukuolio, eli nekroosi haluataan sulkea vaihtoehtojen listauksesta pois.












Mitä Tiina on tässä välissä oppinut ja tehnyt? Innokas neiti opiskelee aakkosia ja numeroita. Haluaisi oppia laskemaan laskuja, mutta koitan toppuutella. Kun ensin ne numerot pitäisi oppia. Hän on "kaikki heti mulle" -tyyppiä ja välillä saa päätään raapia, että miten ehdin kaikkeen uteliaisuuteen reakoida. Tinttara on innostunut kovasti vedestä ja nauttii kahlailusta. Polkee jo hyvin pyörällä, piirtää sateenkaaria ja kyselee, mikä viiva mistäkin kirjaimesta piirretään ensin ja mihin suuntaan. Kysyy elämästä, kuolemasta, kissoista ja mietti, mistä tuuli syntyy. Pohtii, miksi lääkkeitä syödään ja vastaa heti itselleen, että "siksi, koska sitten ei tule isoa pipiä selkään". Niin, juuri niin se on. Jottei se tulisi. Voi kumpa se ei ikinä enää tulisi. Mitään en muuta pyytäisin. Kyynelten valuessa pyydän ääni väristen, ettei enää. Ei enää, eihän?

Jouni käy edelleen töissä. Hänen kesälomallaan kävimme reissun Hämeessä Sylvan tarjoamalla tuetulla lomalla. Loma virkisti, mutta kyllähän Jounikin on äärirajoilla. Voimat ovat hänelläkin huvenneet, mutta vielä jaksaa kuitenkin. Tytöt ovat arkena hoidossa ja iloisina sinne menevät. Saavat tekemistä, oppivat, sosialisoituvat ja saavat purkaa energiaa ja innostusta liikuntaan ja askarteluihin.  On ihanaa hakea iloiset lapset, jotka juoksevat suoraan syliin. Saan kuulla litannian päivän touhuista ja silloin hymykin on aitoa. Mutta entäs minä? Mitä minä teen? Mitä äiti päivät pitkät tekee?

Äiti istuu. Äiti miettii. Huolehtii, itkee, makaa kyljellään ja antaa itkun tulla. Äiti harjaa hiuksensa ja pesee hampaansa. Pukee ja taas istuu. Vähän itkee vielä lisää. Muistaa ottaa lääkkeen, tyhjentää ja täyttää tiskikoneen. Selaa puhelimella facebookia, katsoo kissa-videoita ja vähän hymyilee. Pienen hetken naurattaa ja äiti nauraa niin, että ilon kyyneleet valuvat. Pian kyyneleet muuttuvat. Ne muuttuvat suruksi. Niin tuttu on kyynelten tunne poskilla. Äiti taas muistaa. Miten helposti voikaan muistaa? Silkkinen hiusnauha on lenkillä, siitä tulee roosanauha. Postista tipahtanut verenluovutuskortin verenpisara saa muistamaan liikaa. Keittiön pöydällä on epikriisi edellisestä polikäynnistä. Lattialla lojuu osasto-aikaan ostettu pehmolelu. Hiustenvärjäyksen muovihanskat muuttuvat sairaalan sinisiksi, pahanhajuisiksi hanskoiksi. Ulkoa kantautuu ambulanssin surumielinen sireenin ääni ja pian äiti vaipuu hiljaiseksi. Sydäntä kiristää. Paino laskeutuu sen päälle. Äiti menee makuulle, sulkee silmänsä. Pulahtaa syvään veteen, valuu vauhdilla alaspäin ja tuntee tutun pohjan kylmissä varpaissaan. Paino sydämen päällä ankkurina, jälleen vajonneena tumman veden syleilyyn. Hiljaista ja rauhallista. Aivan hiljaa on hyvä olla. Äiti on olemassa kuitenkin. Kun kello lähenee neljää, on aika ponnistaa jälleen kohti pintaa. Kohti kaunista valoa ja kiiltäviä vaahtopäitä. Suoraan tyrskyihin. Silloin äiti on kyllä valmiina. Mutta vielä ei tarvitse. Nyt ja tässä, tavoittamattomissa ja syvällä, on hyvä olla.

--------------------------------


Tyttöjä pyydettiin hassujen sattumusten kautta kuvauksiin, jonka tarkoituksena oli löytää kuva Herättäjä-juhlien kanteen. Tyttöjen kuva valittiinkin ja olihan se mahtava nähdä etusivun kokoinen kuva omista ihanista lapsista lehdessä. Upea valokuvaaja oli, nimeltään Malla Kullas. Palkinnoksi saimme kuvia omaan käyttöömme ja pitäisikin teettää niitä albumiin. Alla muutama kuva kuvauksista. Jokainen kuva on Mallan ottamia. :)















Yritän kirjoittaa viimeistään sitten, kun jalkojen kuvaus on Tiinalla ohi, että mitä tuloksissa kerrotaan. Kuvaus on 21.8. Mukavaa loppukesää teille. Kiitos, kun jaksoitte odottaa. <3

Hei ja muoks: Käyn siis juttelemassa sairaanhoitajalle joka viikko ja asiat ovat siten kunnossa. Piti tulla lisäämään. Minua auttaa kovasti se, että tytöt saavat olla hoidossa. Pystyn kohdistamaan voimani lapsiin ja kaikki saavat hyötyä näin. :)

26. huhtikuuta 2018

Voimaton

Todella nopea päivitys, kun nämä tilanteet vaan venyy ja koskaan ei ole stressitöntä hetkeä. Tinttaran leukemia aisoissa edelleen, mutta tyttö sairastanut jatkuvasti jotain. Useampi oksennustauti (toinen yli 2vk, laihtui kovasti, osasyy liiallinen lääkkeiden nosto) sekä nuhakuumetta niin monesti, etten pysy laskuissa enää. Sen verran on kotona ollu lapsi/lapset, että tuli kouluunkin kuukauden yhtäkestoinen tauko, joten lykkäys oli pakollinen. No, tietysti lapset tärkeysjärjestyksessä ensin. <3 Katsellaan ensi vuonna. Tässä on ollu tilanteita sen verran, että tämän äidin oma henkinen vointi on sen järkkynyt aika rajustikkin, että aika heikoilla mennään. Mutta mennään kuitenkin sentään. Sinniä löytyy vielä. Tämän enempää en saa irti, itkettää. Mittasin juuri valvotun yön jälkeen Tiinan kuumeen; 39,2. Kädet ristissä, ettei olis influenssaa.





5. helmikuuta 2018

Pakkaspäiviä ja arkea

Kuinka monesti onkaan pitänyt tulla ja kirjoittaa. Elämässä nyt on taas vaihteeksi ollut jos jonkinmoista tilannetta. Niin hyvässä, kuin pahassa. Tiina voi hyvin, sen kerro jo heti näin alkuunsa.

Pikakelauksella marras- ja joulukuusta sananen; Muutettiin uuteen vuokrataloon marraskuun lopussa. Valitettavasti jälleen kerran löysin itseni ihmettelemästä hajua. Varmaan lopun arvaattekin? Homettahan se, keittiössä. Tällä kertaa löydös oli selkeä ja kasvustoakin reilummin, mutta onneksi vuokranantaja hoiti asian kuntoon ja nyt on remontti ohi ja sen suhteen kaikki hyvin. Talo tarkistettiin muutoinki läpi ja kaikki muut paikat oli ok.

Oman itseni onnistuin marraskuun lopussa yllättämään iloisesti; pääsin yli 300 hakijan joukosta  yhtenä onnekkaana opiskelemaan amk:lle! Unelmat on tehty toteutettaviksi, tuumaa tämä tuleva sairaanhoitaja. Vähän jännittelin Tiinan neurologilla käntiä, mutta onneksi mitään isompaa syytä ei löytynyt. Ilmeisesti torstain lääke (trexan) provosoi migreenikohtauksia ja siitä syystä niitä aina samana päivänä viikosta tulee. Itseasiassa muuton jälkeen kohtaukset vähenivät hurjasti, joten parempaan suuntaan mennään! Kaksi viimeisintä tiistaita ovat olleet kohtauksettomia. :)

Joulu tuli ja meni, lahjoja kasaantui reilut määrät ja terveinä saatiin juhlia. Uddeenvuodenaattona oltiin perheen kesken ja käytiin mäenlaskussa tutun perheen kanssa ja ammuttiin raketteja. Loppuvuosi vilahti kamalalla nopeudella eteenpäin ja tammikuun alussa olikin kaksi isoa juttua; elettiin remontin keskellä melkein kaksi viikkoa ja 8. päivä tytöt lähtivät hoitoon ensimmäistä kertaa ikinä! Uskomaton onni, kun naapuritaloon perustettiin ryhmis, niin tytöt pääsivät siihen samaan ryhmään. <3 Paikka on ihan huippuhyvä ja lapset on viihtyneet yhdsessä.

Joulukuussa Tiinalla oli käynti myös hammaspolille ja terapeutille. Hampaat ovat hyvässä kunnossa, ei mitään muutoksia tässä vaiheessa. Terapeutinkin luona kaikki meni hyvin. Tiina on muuton jälkeen nukkunut todella hyvin. Vaikka tämä blogi ei varsinaisesti Sinjasta kerro, niin silti haluan sen verran kertoa, että Sinjan kanssa meillä on isoja huolia nukkumisen ja suolisto-oireiden suhteen. Vaisto kyllä tuppaa olemaan näissä oikeassa ja tiedän, ettei kaikki ole ihan kohdallaan. Sanotaanko näin, että useat yöherätykset yhdistettynä jokseenki rankkaan opiskeluun ei ole helppo yhtälö, mutta eteenpäin mennään. Yö ja kurssi kerrallaan. Hatunnosto teille kaikille monimuotona sairaanhoitajaksi opiskeleville, ei ole mikään helppo tie kuljettavaksi. Mutta olen päättänyt selvitä kyllä.

Opiskelen tosiaan monimuotona, joka tarkoittaa, että teen hyvin paljon itsenäisesti kursseja, tehtäviä ja muita juttuja etänä. Tuntuu, että aikaa ei riitä juuri muuhun, kuin koulujuttuihin. Positiivista on se, että lapset saavat olla lyhyehköä päivää melkein koko ajan, koska läsnäoloviikkoja minulla noin yksi kuukaudessa koululla. Iltapäivät ja illat panostan tyttösiin. <3 

Tiina on voinut hyvin. Lääkitys on pysynyt jo pidempään samana. Migreeniin ei määrätä estolääkettä, koska kohtauksia ei tule useampaa viikossa. Estolääkkeistä voisi koitua haittaa tai vaikkapa veriarvojenkin muutosta, mikä ei olisi luonnollisestikkaan hyvä asia veritaudin hoidon suhteen. Onneksi kohtaukset menevät suht hyvästi ohi, eikä mahdottomia kipuja ole ollut enää, kun saatiin lupa buranan käyttämiseen. Tässä tammikuun aikana lapset ovat sairastaneet rajut vatsataudit ja parin päivän kuumeet. Varpaillaan on saanut olla, kun ihan järkyttäviä kuumetauteja on pyörinyt lähistöllä kovasti. Onni on ollut matkassa!

Tiinaa on alkanut pelottaa kuolema. Aihetta on käsitelty nyt paljon ja olet koittanut lohduttaa pelokasta lasta. Tammikuussa se alkoi ihan yllättäen rajun itkun kanssa. Pelko, joka riipi pientä niin rajusti. "Äiti, minä en halua kuolla!" Ensimmäinen reaktio oli pakokauhu ja nurkkuun nouseva pala. Nieleskeltyäni sain sanottua lopulta, ettei tarvitse sellaista pelätä, ettei hän kuole. Tämmöinen tilanne on todella vaikea ja pelkään hetkeä, jolloin Tiina ymmärtää, että myös lapset voivat kuolla. Vielä asia on mysteeri ja hän miettii, että vanhat ja väsyneet täältä lähtevät. Toivottavasti aikaa saisi vielä vähän kulua ja tyttö saisi kypsyä. On ihan eri asia kertoa perusterveelle lapselle näistä, kuin tällaiselle pienelle, joka oikeasti on vakavasti sairas. Tiina kun tietää lisäksi aika paljon anatomiasta, en haluaisi hänen vielä hoksaavan yhdistellä sairauksia ja sisäelimiä tai muuta.. Tiina ei tosiaan meinaa malttaa irrottaa käsiään anatomian ja fysiologian kirjastani. Jokseenkin huvittavaa, kun hän on katsellut piirrettyjä kuvia sisäelimistä ja esimerkiksi aivojen kohdalla on tullut eteen aivohermot vaikkapa. Tiina kysyy, mitä ne ovat ja monta niitä on. Kerron, että "kaksitoista". "Voitko kertoa, mitä niiden nimet on?" kysyy Tinttara. :D Toisaalta, opinpahan itsekkin samalla. Ainahan lapsilla nuita kiinnostuksen kohteita tulee ja menee. :)

Tiina puhui tänään jälleen hoidossa olevasta pojasta. Jätän nimen mainitsematta. "Se poika on kyllä tosi kiva. Se puhuu koko ajan ja sen kanssa voi leikkiä kotista. Minä kokoajan sanon sen nimeä ja se sitä naurattaa!" :D Tiina pohti joitain päiviä sitten, että miten juuri Jouni voi olla hänen isänsä, koska äidin mahastahan hän on tullut. Hassua, miten nämä tällaiset kysymykset tulee aina ihan puskista. No, kerroin sitten, että Hän on kasvanut vauvasiemenestä, jonka isi on antanut. Selitys riitti ja tyttö oli tyytyväinen, että asia selvisi. Tästä piti mainita myös kaupassa, sekin ihan yllättäen, kun asiasta oli puhuttu jo aiemmin viikolla. "Minun isipä on antanu äitille siemenen ja minä oon kasvanu siitä ja syntyny mahasta!" Mikäpä siinä. Voidaan jakaa tätä tietoutta luultavasti tulevaisuudessa myös muualla. Tyttö innoissaan ja äiti punaisena. :D


Kiitos teille, jotka olette jaksanut odottaa päivitystä. En ole lopettanut blogin kirjoittamista, nyt vaan kasaantui jälleen melkosesti kaikenlaista. Yritän ottaa itseäni niskasta kiinni! Tässä tähän loppuun muutamia kuvia. :)



Tiina labrassa marraskuun lopussa


Paria päivää ennen joulua prisnsessa-juttuja <3


Prinsessan elkeitä. :)


 Aatonaattona Sinja luovutti, Tiina pysyi hereillä myöhään. :)


 Viime viikolla kuvatut lapsiburriitot. Tiina kuumeessa, molemmat nuhaisina.



 Nyt onkin aika kömpiä nukkumaan. Aamulla jatkuu arki normaaliin tapaan, kun kuumeet on kuumeiltu. Mukavaa viikkoa kaikille! <3